EU tiivistää puolustusyhteistyötään: ”Emme ole rakentamassa sotilasliittoa”

Hiljaa hyvä tulee. Suurin piirtein näillä sanoilla voitaisiin kuvata Euroopan unionin askel askeleelta tiivistyvää puolustus- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä. EU:n puolustusyhteistyön juuret löytyvät kolme vuosikymmentä sitten solmitusta Maastrichtin sopimuksesta, jossa luotu yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostaa yhden unionin peruskivistä.

Yhteistyö tiivistyi hiljalleen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, jolloin luotiin esimerkiksi Euroopan puolustusvirasto. Vuonna 2009 solmittu Lissabonin sopimus puolestaan muunsi yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yhteiseksi puolustus- ja turvallisuuspolitiikaksi. Sopimuksessa merkittävää oli sen myötä luotu velvollisuus tukea esimerkiksi terroristi-iskun kohteeksi joutunutta jäsenmaata.

2010-luvulla turvallisuusyhteistyötä on tiivistetty aiempaa tiheämmin. Vuonna 2017 käynnistyneessä pysyvässä rakenteellisessa yhteistyössä (PESCO) osa jäsenmaista ryhtyi vakinaiseen yhteistyöhön yhteisen puolustuskaluston kehittämiseksi ja koulutusyhteistyön tiivistämiseksi. Samana vuonna perustettiin myös Euroopan puolustusrahasto, jonka tehtävänä on edistää puolustusalan tutkimusta ja esimerkiksi yhteisiä teknologiahankkeita. Myös EU:n ja Naton välinen kumppanuus on syventynyt, mistä yhtenä esimerkkinä on Helsingissä sijaitseva Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus .

Turvallisuusyhteistyön tiivistäminen kerää tukea myös EU-kansalaisten keskuudessa. Vuonna 2017 toteutetussa, turvallisuus- ja puolustusyhteistyöhön pureutuneessa Eurobarometrissa kolme neljästä eurooppalaisesta kertoi tukevansa eurooppalaista yhteistyötä turvallisuusasioissa. Suomessa puolestaan 74 prosenttia alkuvuodesta 2021 toteutettuun Eurobarometriin vastanneista kertoi kannattavansa unionin yhteistä puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Euroopan turvallisuusyhteistyöstä ja sen suuntaviivoista seminaarissa keskustelivat Euroopan komission puolustusteollisuuden ja avaruusasioiden pääosaston DG DEFISin pääjohtaja Timo Pesonen, Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen johtaja Teija Tiilikainen sekä Tampereen yliopiston yliopistotutkija sekä Maanpuolustuskorkeakoulun ja Helsingin yliopiston dosentti Hanna Ojanen. Keskustelua juonsi komission Suomen-edustuston apulaispäällikkö Maria Kokkonen.

Puolustusyhteistyön kehittyminen heijastaa muutoksia turvallisuusympäristössä

Avauspuheenvuorossaan Pesonen avasi puolustuspolitiikan roolia presidentti Ursula von der Leyenin johtamassa komissiossa. Pesonen linkitti puolustusasiat erityisesti komission tavoitteeseen parantaa Euroopan resilienssiä – eli kriisivalmiutta, ”sitkoa” – sekä Euroopan arvojen ja tavoitteiden vahvistamiseen.

”Taustalla on turvallisuusympäristön muuttuminen. Suhde Yhdysvaltoihin elää koko ajan, Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on teknologiakilpailu, ja sitten on uudempia uhkia, kuten terrorismi ja ilmastonmuutokseen liittyvät turvallisuusriskit”, Pesonen kertoi.

Pesonen mainitsi johtamansa puolustusteollisuuden ja avaruusasioiden pääosaston yhtenä konkreettisena osoituksena von der Leyenin komission pyrkimyksistä tiivistää EU:n puolustusyhteistyötä. Toinen osoitus on puolestaan Euroopan puolustusrahasto, jonka ensimmäinen työohjelma on juuri valmistumassa.

”Rahaston tarkoituksena on vahvistaa Euroopan puolustusteollisuuden valmiuksia, ovat ne sitten maa-, meri- ja ilmavoimien kykyjen vahvistamista tai vastaamista kyber- ja hybridiuhkiin”, Pesonen totesi.

Pesonen painotti lisäksi pk-yritysten tukemisen sekä rajat ylittävien puolustusyhteistyöprojektien merkitystä EU:n yhteistyön syventämisen kannalta. Yhteistyö on joiltain osin avointa myös EU:n ulkopuolisille yrityksille. Avoimuus viestii, ettei Euroopan turvallisuusyhteistyön parantamisessa tähdätä Yhdysvaltojen rajaamiseen ulos EU:n turvallisuussuhteiden kehityksestä.

”Emme ole rakentamassa sotilasliittoa. Tästä ei ole kyse, koska Nato on jo olemassa. Yhteistyö Naton kanssa on hyvin arkista, ja siinä käsitellään esimerkiksi hybridiyhteistyötä ja kyberuhkia. Puolustusrahaston kehittämät sovellukset ja teknologiat ovat myös Naton käytössä, mikä joskus unohtuu Suomessa, kun emme ole Naton jäsen ”, Pesonen kertoi.

Kokkonen kysyi seuraavaksi Ojaselta, miten EU:ssa on päädytty tilanteeseen, jossa unioni on siirtymässä ulkosuhteissaan niin kutsutusta ”pehmeästä” vallasta – eli vaikkapa humanitaarisen avun, arvojen tai kehitysyhteistyön suomasta vallasta – kohti sotilaalliseen puolustukseen nojaavaa ”kovaa” vallankäyttöä.

”On tutkimuksenkin valossa hyvin kiinnostava tilanne, että komissio toimii puolustusalalla, jossa EU:n yhteisiä varoja voidaan käyttää sotilaspuolustukselliseen toimintaan ja jossa EU:n jäsenmaat kehittävät yhdessä hyvin konkreettisia puolustuskykyjä ja helpottavat joukkojen kulkua rajojen yli. Tämä on ihan uusi maailma verrattuna siihen, mitä EU alun alkujaan oli”, Ojanen sanoi.

Ojasen mukaan kehitys on ollut yllättävää, sillä yhteistyöstä ei puhuta unionin perussopimuksissa. Puolustusyhteistyön kehitys nähtiin pitkään tarpeettomana, sillä sotilasasioissa oli jo Naton sekä joidenkin maiden välisten turvallisuusjärjestelyjen kaltaisia rakenteita. Tämän vuoksi EU:n turvallisuusyhteistyö rajautui pitkään ainoastaan kriisinhallintaoperaatioihin.

”Nyt iso ero on siinä, että ajatellaan EU:n omaa turvallisuutta. Kriisinhallintaakin on, mutta painopiste on siinä, että ajatellaan EU:n omaa aluetta ja omia kansalaisia”, Ojanen kertoo.

Pesosen tavoin Ojanen kuvasi muutoksen selittyvän maailmanpolitiikan myllerryksellä. Suurvaltojen toiminnasta on tullut vaikeammin ennakoitavaa, ja luottamus Yhdysvaltoihin on horjunut. Lisäksi koronaviruspandemia on paljastanut Euroopan riippuvuuden Kiinasta.

Seuraavaksi Kokkonen kysyi Tiilikaiselta, miten hän näkee Euroopan puolustusyhteistyön kehityksen ja sen tulevaisuuden. Tiilikainen kuvasi, että unionin puolustusulottuvuus on noussut tavanomaiseksi osaksi EU:n politiikkaa.

”Jos puolustusulottuvuus on pitkään kehittynyt hieman muista erillään, niin nyt olemme sen tosiasian edessä, että puolustusasioiden sisällyttäminen komission tontille viittaa siihen, että siitä on tulossa normaali osa EU:n integraatiokehitystä”, Tiilikainen tiivisti.

Tiilikainen palasi vielä EU:n puolustuspolitiikan historiaan. Perinteisesti EU:n jäsenmaat olivat jakautuneet yhtäältä unionin puolustusyhteistyön tiivistämistä kannattaviin ja toisaalta Naton ensisijaista turvallisuuspoliittista roolia painottaviin sekä suorituskykyjen päällekkäisyyksiä vastustaviin maihin.

Tiilikainen paikansi nykyisen, rivakamman kehittymisvaiheen juuret vuoteen 2016, jolloin muun muassa turvallisuusympäristön muutosten vuoksi unionissa nähtiin, että EU:n tulee ottaa suurempi rooli sisäisestä turvallisuudesta.

”Jos siihen asti oli ajateltu, että on joko EU tai Nato, niin siitä alkaen on ajateltu, että mieluiten kumpikin tiiviissä keskinäisessä yhteistyössä”, Tiilikainen totesi. Tiilikainen toi vielä esiin Suomen roolin EU:n puolustusyhteistyön kehittämisessä.

On ollut hienoa huomata, kuinka Suomi on niiden maiden joukossa, jotka näkevät unionin puolustusulottuvuuden vahvistamisen etuna Euroopalle. Suomi näkee myöskin laajemmin globaalisti tärkeänä, että unioni on vahva, toimintakykyinen ja uskottava”, Tiilikainen totesi.

Onko aika kypsä puolustusulottuvuuden sisällyttämiselle perussopimuksiin?

Kokkonen kysyi seuraavaksi, miten koronaviruspandemia on vaikuttanut puolustuspoliittiseen ajatteluun ja eurooppalaiseen puolustusteollisuuteen. Pesonen totesi viimeisen vuoden paljastaneen Euroopan huoltovarmuusketjujen heikkoudet ja kertoi komission sen perusteella lähteneen vahvistamaan kykyään vastata terveyteen liittyviin kriiseihin esimerkiksi tiivistämällä rajat ylittävää sotilas- ja siviililääketieteellistä yhteistyötä. Ojanen kuvasi pandemian herättäneen puolustusasioiden ohella kysymyksiä EU:n roolista myös kansanterveyden turvaamisessa.

EU:n kannalta Tiilikainen nosti esiin unionin sisäisen yhtenäisyyden tärkeyden.

”Ennen kaikkea ajattelen, että pandemian myötä unionin yhtenäisyys ja sisäinen koheesio ovat nousseet esiin. Kilpailullisessa maailmassa muut suurvallat etsivät heikkoja kohtia EU-maista. Toiminnan päällimmäinen tarkoitus näyttää hyvältä, mutta jos pidempiaikainen tarkoitus on heikentää unionia ja etsiä heikkoja lenkkejä unionin yhtenäisyyden heikentämiseksi, niin sekin on tullut pandemiassa esille. Siksi olisi hyvä, että pidetään huomio kaikille yhteisissä kehitysprojekteissa ja kehitetään puolustusulottuvuutta osana EU:n välinepuolen kokonaisuutta”, Tiilikainen totesi.

Kokkonen käänsi keskustelun seuraavaksi tänä vuonna käynnistyneeseen EU:n tulevaisuuskonferenssiin, joka tarjoaa unionin kansalaisille mahdollisuuden vaikuttaa EU:n suuntaan. Tarjoaisiko konferenssi nyt myös mahdollisuuden uudistaa unionin yhteistä puolustuspolitiikkaa esimerkiksi perussopimuksia uudistamalla? Entä tuoko EU:n elvytyspakettiin liittyvä kansallinen elvytyssuunnitelma mahdollisuuksia suomalaiselle puolustusteollisuudelle?

Pesonen vastasi jälkimmäiseen kysymykseen. Puolustusteollisuutta ei suoranaisesti hankkeissa näy, mutta toisaalta siviiliteknologian kehitys voi heijastua myös puolustus- ja avaruussektorille. Tiilikainen puolestaan vastasi ensimmäiseen kysymykseen kuvaamalla perussopimusten uudistusten pohtimisen olleen jo pitkään tavanomainen tapa, jolla etsitään vastauksia unionin ongelmiin.

”Silloin kun muuttamiselle on selkeästi tarvetta, niin sen pitäisi olla mahdollista. Muuten unioni ei pysty elämään ajassa eikä vastaamaan siihen, mitä varten se on perustettu. Sen pitää kyetä mukautumaan tarpeisiin, jotka jäsenmaat sille asettavat. Jos perussopimusten avaamiseen lähdetään, tulee olla myös rohkeutta arvioida sitä, mitä puolustuksesta sanotaan – onko se jatkossakin kriisinhallintaoperaatioita ja tarvetta ylläpitää sotilaallisia suorituskykyjä, vai voitaisiinko siellä tehdä rohkeampi kirjaus unionin ja jäsenmaiden turvallisuuden suojelemisesta”, Tiilikainen sanoi.

Tiilikainen myös korosti, että suoraan tehtävän uudistuksen sijasta olisi tärkeä kartoittaa, mitä jo olemassa olevia mahdollisuuksia voitaisiin ottaa paremmin käyttöön.

EU ja Nato tekevät ”arkista yhteistyötä” hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksessa

Lopuksi oli seminaaria verkon kautta seuranneiden katsojien yleisökysymysten vuoro. Ensimmäisessä kysymyksessä Johannes kysyi, tuleeko EU:n puolustusulottuvuus keskittymään perinteisempään ”kovaan” turvallisuuteen, vai olisiko unionin käsitys turvallisuudesta omaksumassa suomalaisen kokonaisturvallisuusajattelun.

Tiilikainen toivoi, että kokonaisturvallisuus – jossa turvallisuutta tarkastellaan laajemmin viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä puhtaan sotilasturvallisuuden sijasta – tulisi laajemmin käyttöön myös EU:n tasolla, sillä uhkat kohdistuvat koko yhteiskuntaan ja kriittiseen infrastruktuuriin. Toisaalta Tiilikainen näkee EU:n nykyisen, keskinäisriippuvuuden lujittamista ja yhteisiä ulkorajoja painottavan lähestymistavan olevan jo lähellä kokonaisturvallisuuden käsitettä. Sen vuoksi perinteinen sotilaspuolustus on unionin kannalta juuri se osa-alue, joka kaipaisikin vahvistusta ja linkittämistä EU:n muuhun politiikkaan.

Mikko Salo kysyi seuraavaksi, millaista yhteistyötä Euroopassa tehdään myös ei-valtiollisilta toimijoilta peräisin olevan disinformaation torjumiseksi. Vastauspuheenvuorossaan Pesonen kehui Tiilikaisen johtamaa Euroopan hybridiosaamiskeskusta ja sen roolia Naton ja EU:n yhteen tuomisessa.

”Järjestöt olivat hyvin erilaisia ja hyvin erossa toisistaan. Pitkään oli niin, että EU:ssa ja Natossa työskentelevät eivät ymmärtäneet toista järjestöä. Natossa ei ymmärretty, mikä komissio on ja miksi se tekee, mitä se tekee. On vaatinut pitkän ajan, että päästään molemminpuoliseen ymmärrykseen, ja tällaisen käytännön yhteyden kautta se kaikkein parhaiten onnistuu”, Ojanen totesi.

”Pyrimme toimimaan siten, että EU:lla ja Natolla on yhteisiä intressejä, teemoja, joissa kummallakin on tehtävää ja sanottavaa. Järjestöjen tiivis, keskinäinen vuoropuhelu on kummankin eduksi”, Tiilikainen tiivisti.

Tiilikainen näki, ettei pelkkä viranomaisten välinen pohdinta ole disinformaation torjunnassa riittävää, vaan mukaan on saatava myös yksityisen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan toimijoita.

”Disinformaatioon vastaamiseksi tarvitsemme koko mediaympäristön toimijoita, kansalaisyhteiskuntaa ja koulujärjestelmää, jotta opimme, mikä on disinformaatiota ja mitkä ovat sen eri muotoja ja kuinka voimme tarkastaa, onko vastaanottamamme tieto paikkansa pitävää. Tämä on suuri, koko yhteiskunnan haaste. Kun mietimme trendejä ja miten tähän vastataan, niin tarvitaan todella ei-valtiollisia toimijoita”, Tiilikainen totesi.

Paneelikeskustelun tallenne on katsottavissa Euroopan komission Suomen-edustuston Facebook-sivuilla.